Hae
Karla Kivimäki

Camping viikonloppu Cadízin maaseudulla – Upeita rantoja, ihania pikkukyliä ja maukkaita ruokaelämyksiä

Ah, meillä on takana aivan mielettömän onnistunut viikonloppu! Ja niinkuin yleensä parhaat jutut tapahtuvat aika extempore, niin oli tämäkin viikonloppu. Aloimme viime tiistaina suunnitella, josko lähtisimme erään kaveriperheen kanssa viikonlopuksi asuntoautoilemaan, sillä kaverimme olivat juuri ostaneet asuntovaunun. Tai ehkä tuo ilmaisu ”asuntoautoilemaan” ei ole ihan sopiva, sillä me, tai oikeastaan mieheni ajoi asuntoauton vain camping alueelle. Toki nukuimme ja elimme asuntoautossa viikonlopun ajan, mutta eihän me sillä ajeltu paikasta toiseen. Minä menin lasten kanssa omalla autolla, jotta pääsimme paikan päällä liikkumaan mm. rannalle ja muihin kyliin helposti.

Ennen kuin vihdoinkin perjantaina kello kuuden aikaan illalla päästiin lähtemään, oli meillä vähän mutkia matkassa. Kavereidemme asuntovaunusta puuttui rekisteröinti tms. ja sitä odotettiin saapuvaksi koko viikon ajan. Perjantai-iltapäivänäkään kilvet ei ollut saapunut, joten alettiin miettimään että mitäs nyt sitten. Koska hinku päästä campinglomalle oli kova, päättivät kaverimme loppujen lopuksi hinauttaa vaunun tuonne camping alueelle. Perjantai iltana sitten viimein saavuimme Medina-Sidoniaan, kaverimme pakettiautollaan, minä ja lapset meidän omalla autolla, mieheni vanhempiensa asuntoautolla ja kavereidemme asuntovaunu hinurin kyydissä. Tovi jos toiennkin siinä vierähti, että vaunu saatiin hinurin kyydistä alas ja paikoilleen. Kyseinen camping on sellainen, jossa suurin osa on jättänyt asuntovaununsa pysyvästi tai ainakin koko kesäksi sinne, joten alueen asukkaita oli useampi ihmettelemässä, neuvomassa ja auttamassa vaunun alaslaskussa. Oikeen perjantai-illan viihdettä kerrakseen, kun me malttamattomat Marbellalaiset saaavuimme hinureimme tuonne Cadizín provinssin maaseudulle, pikkuruiseen Medina-Sidonian kylään, hah!

Kello oli jo varmaankin jotain 22 kun miehet vihdoin pääsivät lähtemään etsimään jotakin syötävää meille. Oltiin taas sen verran hätäiseen lähdetty, ettei edes kaupassa keretty käydä ennen alueelle saapumista. Tuohon aikaan kaikki kaupat olivat kiinni ja loppujen lopuksi reilun tunnin jälkeen miehet toivat mukanaan grillattua kanaa, kalalautasen ja lapsille kinkku-juusto voileivät. Lapset olivat nukkuneet koko 1,5h kestäneen ajomatkan, joten meininki oli aika villiä koko illan ja nukkumaanmeno venähti aikalailla.

Lauantaina suunnattiin heti aamupalan jälkeen rannalle. Halusimme mennä jollekkin rauhalliselle rannalle, joten päädyimme lopulta Barbaten ja Zahara de los Atunesin välissä sijaitsevalle Playa del retin Barbate, toisinsanoen playa militar eli armejan rannalle. Kyseinen alue on muulloin suljettu ja vain armeijan käytössä, mutta kesäisin rannat avataan muidenkin käytettäväksi. Tämä ranta on niin sanotusti playa virgen, neitsyt ranta eli täysin luonnontilassa oleva eikä rannalla ole mitään opasteita, roskiksia tai mitään muitakaan mukavuuksia.

Vietettiin rannalla monen monta tuntia. Miehet kävivät hakemassa yhdestä Zahara de los Atunesin ravintolasta meille super herkullista paellaa ja tuoretta tonnikalaa. Söimme rannalla oman avotelttamme alla varjossa, uimme meressä ja lapset leikkivät hiekkaleikkejä ja keräsivät simpukoita.

Rantaviivaa riittää silmin kantamattomiin ja me tosiaan olimme erittäin rauhallisessa kohtaa leiriytyneenä, lähin vierustoveri oli varmaankin 50 metrin päässä. Rannalta lähtiessämme, autoon kamoja kantaessa meillä unohtui kokonaan hengityssuojainpakko eikä meillä ollut niitä päällä, kun ei lähistöllä ollut muita ihmisiäkään. Laitoin lapsia autoon ja miehet kantoivat tavaroita, kun huomasimme poliisimönkijän kurvaavan meitä kohti. Tajusin heti, että hitto vie meillähän ei ole maskeja päällä! Kiipesin äkkiä autoon piiloon ja seuraamaan tilannetta, kun poliisit juttelivat mieheni ja kaverimme kanssa, jotka kiireesti laittoivat maskit päälle. Arvasin, että nyt tulee sakot.

Ja niinhän sieltä tulikin, vaan ei hengityssuojaimettomuudesta. Kavereillamme oli koira mukana rannalla, vaikka ei saisi, ja joku oli sitten näille rannalla kiertäville poliiseille tehnyt tästä ilmoituksen. 30 euron sakko tuli siis heille ja hieman hyvällä tuurilla säästyttiin isoimmila sakoilta. Poliisit kyllä mainitsivat, että maskittomuudesta olisi voinut meille pärähtää sakot, mutta olivat onneksi mukavia ja ymmärtäväisiä eivätkä siitä sakottaneet.

Pitkän rantapäivän jälkeen suunnattiin takaisin camping alueelle suihkuun ja valmistautumaan ilallista varten. Koska illalliselle pääsy venähti todella myöhäiseksi, päätin valmistella lapset jo yöunille valmiiksi ja niinhän ne onneksi autossa sitten jo nukahtikin yöunille. Taapero nukkui läpi illallisen rattaissa, vauva heräsi siinä välissä hetkeksi ja jatkoi sitten taas unia rattaissa. Ravintola oli aivan huippu kokemus, en voi kun suositella! Me ollaan aika tarkkoja ruokapaikkojen suhteen ja hyvä ruoka ja juoma on todellakin yksi parhaimmista nautinnoista elämässä. Meidän kaveri olikin saanut vihiä joltakin tutulta tästä ravintolasta ja en kyllä yhtään ihmettele suositusta. Ravintola on nimeltään La Castillería ja sijatsee siis Vejer de la Fronterassa, mutta ei suinkaan itse kylässä vaan heti kylän alapuolella pienellä alueellanimeltä Santa Lucía. Ravintola on lihapainotteinen ja miljöö oli todella viihtyisä ja kaunis – kuin olisi jossakin puutarhassa ollut! Tänne ehdottomasti palattava vielä joku kerta ja nimenomaan illalliselle, sillä uskon paikan olevan tunnelmallisempi juuri illalla kaikkine valaistuksineen. Ravintola oli lauantai-iltana ihan täynnä, mutta satuimme saada klo 22.30 vielä pöydän.

Sunnuntaina suuntasimme uudelleen samaiselle rannalle kuin lauantainakin. Rantapäivä oli todella tuulinen, mutta viihdyttiin silti muutama tunti hyvin. Kotiin päästiin vasta myöhään illalla ja kyllä oli olo kieltämättä aika väsynyt tuon viikonlopun jäljiltä, vaikkakin hyvin onnellinen. Asuntoautossa kun ei kuitenkaan saanut nukuttua ihan yhtä hyvin kuin kotona, nukkumaanmenot venähtivät myöhäisiksi ja neljän pienen lapsen kanssa meno nyt oli muutenkin aika vauhdikasta koko ajan.

Meidän camping-alue sijaitsi tosiaan sellaisessa kylässä kun Medina-Sidonia. Tuon lisäksi ajoimme muutamaan otteeseen Barbaten lävitse ja käväisimme pikaisesti myös Zahara de los Atunesissa, missä oltiinkin aikaisemmin tänä kesänä appivanhempieni kanssa asuntoautolla. Vejeriä ei nähty sen kummemmin, mutta haluan kyllä päästä vielä tutkimaan paremmin Vejer de la Fronteran ja muita lähistön kyliä.

Cadizín provinssissa riittää nähtävää ja upeita pieniä kyliä niin rannikolla kun sisämaan maaseudullakin. En voi kun suositella, sillä Cadízin suunnalla ei ole mitään massaturismia ja se onkin lähinnä paikallisten suosima lomakohde, varsinkin kesäisin kaikki eri rantapaikat kuten Zahara de los Atunes, Barbate, El Palmar, Conil de la Frontera, Los Caños de Meca ja vaikka mitä muita paikkoja. Hyvää ruokaa, upeita rantoja, historiallisia pikkukyliä ja mielettömän kauniita maisemia.

Ja hei, olen aivan hurahtanut tähän camping -meininkiin! Jos joku olisi vielä muutama vuosi sitten sanonut minulle näin käyvän, en varmaan olisi uskonut. Myönnän kyllä, ettei sisäinen prinsessani todellakaan kieltäytyisi mistään luksushotellilomasta, sillä kyllä minä sellaisestakin nautin. Tai ylipäätään hotelleissa yöpymisestä. Olin pitkään todella skpetinen asuntoautossa yöpymisen suhteen ja mieheni (ja appiukkoni) saikin minua jonkun aikaa taivutella, kunnes suostuin. Hahah, arvaatteko miten appiukkoni sai minut houkuteltua lähtemään silloin reilu kuukausi sitten ensimmäiselle asuntoautoreissulle? No ruualla tietty! Appivanhempani olivat menneet jo pari päivää ennen meitä asuntoautollaan tuonne aikaisemmin mainistemaani Zahara de los Atunesiin, he isteasiassa käyvät siellä aika usein joten paikka on heille erittäin tuttu. Appiukkoni minulle sitten puhelimessa selitti, miten hyvää ruokaa he olivat edellis iltana syöneet ravintolassa ja että hän haluaa viedä minut sinne syömään… Ei mennyt kauaakaan kun tavarat oli pakattuna autoon ja auton nokka kohti Zaharaa, hahah! Minkäs sille voi, rakastan ruokaa ja hyviä ravintoloita. No okei, oltaisiin me varmaan muutenkin tuolle reissulle lähdetty. Ja tuon reissun jälkeen ollaankin surffailtu ja etsitty kivoja paikkoja joihin voitaisiin mennä asuntoautolla.

Summa summarum: meillä oli aivan super hauska ja onnistunut viikonloppu, innolla odotetaan jo seuraavaa kertaa! Toivottavasti elokuun aikana voitaisiin joku pikkureissu toteuttaa.

Hyvää loppuviikkoa kaikille! 🙂

Seuraa myös Instagramissa: @karlakivimaki

Ikuisesti ulkomaalainen

Espanja, tämä ihana maa, asuinmaani, jota saan kutsua kodikseni. Meidän kotikylämme San Pedro de Alcantára tuntuu enemmän kodille, kun mikään muu paikka missä olen ennen asunut. Siihen, miksi tämä paikka tuntuu enemmän kodilta kuin muut aikasemmat asuinpaikkani, on montakin syytä. Ensinnäkin, olen halunnut asettua ja juurtua tänne. Tässä kylässä on kaikki se mitä kaipaankin: ei liian pieni ollakseen tuppukylä, ei liian suuri ollakseen suurkapunki, lähellä niin merta kuin minun niin kovasti rakastamiani vuoriakin. Sopivan kokoinen paikka, jossa lähes jokaisella kauppa- tai ravintolareissulla törmäät johonkin tuttuun, tai edes puolituttuun.

Vaikka olen myös ylpeä suomalaisuudestani, tulee minulle joskus hieman haikea fiilis siitä, että en koskaan tule olemaan ”paikallinen”. Vaikka olisin asunut täällä 30 vuotta, tulen silti aina olemaan ulkomaalainen. Vaikka en ole espanjalainen, koen silti olevani asuinkyläni kyläläinen. Minulla on omat vakkari liha- ja kalakauppiaani, jotka tuntevat ja luottavat minuun jopa niinkin hyvin, että jos jollakin kerralla ei ole ollut vaikkapa käteistä tarpeeksi mukana, sanovat he vain että ”maksat sitten ensi kerralla”. Parhaimmat ystäväni, sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua aina aivan kuin olisin paikallinen, vaikka aina välillä joitakin kulttuurieroja esiin tuleekin.

Olen joskus kysynyt mieheltäni, että miltä tuntuu olla paikallinen jolla on ulkomaalainen puoliso. Hän vastasi, ettei ole sen erityisemmin edes miettinyt minua mitenkään ”ulkomaalaisena”. Suomalaisilla on myös yleisesti ottaen hyvä maine täällä. Kerran jopa yksi mieheni isotäti selitti äidilleni, että olivat tyytyväisiä kuullessaan minun olevan suomalainen eikä jonkun muunmaalainen, perusteenaan se kun me suomalaiset ollaan kuulemma niin fiksua kansaa. No, tavallaan hyvä juttu minun kannaltani, mutta tämä ajatusmaailma on myös hieman surullista. Aurinkorannikolla asuu paljon ulkomaalaisia ja vierailee hurjat määrät turisteja, joten täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin. Siltikin, monet paikalliset ovat itseasiassa aika rasisteja, etenkin tiettyjä kansalaisuuksia kohtaan.

”Maassa maan tavalla”

Sanonta ”maassa maan tavalla” on ihan hyvä ajatus siinä mielessä, että jokaisessa maassa tulisi edes jossain määrin kunnioittaa maan tapoja. Toki täällä Espanjassa ei ole mitään kovin tarkkoja ”sääntöjä”, kuten esimerkiksi joissakin erittäin uskonnollisissa maissa. Minä kyllä elän ihan suhteellisen maan tapojen mukaisesti, mutta en suinkaan siksi, että ajattelisin minun täytyvän toimia niin, vaan koska olen omaksunut monia paikallisia tapoja itselleni. Onhan miehenikin espanjalainen, joten paikalliset tavat ovat väistämättäkin jokapäiväisessä elämässäni myös meillä kotona. Kuitenkin minulla on myös niitä suomalaisia tapoja joista en luovu, enkä edes haluasi luopua. Oikeastaan olen sellainen kahden kulttuurin sekoitus, mikä on melkoinen rikkaus!

Aina joskus saan outoja ja jopa hieman tuomitseva kommentteja paikallisilta tuttaviltani liittyen suomalaisiin tapoihini. He kun näkevät asian niin, että kun olemme Espanjassa, tulisi meidän toimia niinkuin täällä toimitaan. Ehkä typerin kommentti minkä olen saanut, tapahtui pari viikkoa sitten erään paikallisen kaverini ihmetellessä, että miksi puhun lapsilleni suomea kun asumme kuitenkin Espanjassa. Kaikista eniten tämä kommentti yllätti minut ehkä siksi, kun olemme kuitenkin tämän kaverin kanssa tunteneet jo yli viiden vuoden ajan, enkä olisi uskonut hänen kyseenalaistavan tälläista asiaa. Mutta siis, miksi ihmeessä en puhuisi lapsilleni suomea? Suomenkieli on äidinkieleni, sekä se kieli jolla pystyn kaikista parhaiten itseäni ilmaisemaan. Kaksikielisyys tulee olemaan myös suuri rikkaus lapsilleni, sekä koen suomenkielen oppimisen myös heidän oikeudekseen. Heillä on oikeus saada mahdollisuus oppia heidän toinen kielensä ja kulttuurinsa. Se, haluavatko he tulevaisuudessa käyttää kieltä on heidän oma valintansa, mutta haluan antaa heille mahdollisuuden siihen.

Kulttuurierot osana arkea

Osa kulttuurillisista eroavaisuuksista ärsyttää, kummastuttaa tai jopa huvittaa. Mutta tiedättekö mitä? Tämä pätee myös joihinkin suomalaisiin tapoihin! Vaikka olen suomalainen ja ensimmäsei 20 vuotta elämästäni elin aikalailla normaalin suomalaisen kulttuurin mukaisesti, olen vieraantunut joistakin suomalaisen kulttuurin tavoista niin, että ne jopa tuntuvat nyt ajateltuna oudoilta. Yhtenä esimerkkinä ruokailuajat: Suomessa lounas syödään yleensä klo 11-12 aikaan, kun taas täällä klo 14-16 välillä. Nyt kun olen jo usean vuoden ajan syönyt täkäläisen ruokarytmin mukaan, tuntuu ajatus lounaan syömisestä jo klo 11 aivan hassulta! Enkä nyt missään nimessä tarkoita tätä pahalla tai suomalaiselle ruokarytmille naureskellen, olenhan minä itsekin syönyt niin suurimman osan elämästäni. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin hyvin vieraalta, kun on jo niin tottunut tähän nykyiseen lounasaikaan.

Pahin ja vaikein kulttuurillinen ero omalla kohdallani on Suomen ja Espanjan lasten kasvatustapaan liittyvät erot. Lapsiin liittyvissä asioissa meillä kaikilla on yleensä aika vahvat omat mielipiteemme, tämä on myös asia missä toimin melko vahvasti suomalaisen tapojen mukaan. Tottakai myös jokaisella perheellä on omat tapansa, oli kyse maasta kuin maasta, mutta on myös niitä selkeitä kulttuurillisia eroja. Monesti omat kasvatustavat juontaa juurensa siitä omasta lapsuudesta ja siitä miten sinut on kasvatettu: moni toimii niinkuin omatkin vanhemmat ovat toimineet, sitten on myös niitä jotka syystä tai toisesta haluavat toimia aivan päinvastoin kun mitä omat vanhemmat. Olen huomannut kuuluvani niihin, jonka kasvatustavat tulevat vahasti sieltä omasta lapsuudesta. Yhtään Espanjaa tuomitsematta, näen jotkut suomalaiset tavat yksinkertaisesti vain loogisempina kuin paikalliset, anteeksi nyt vaan. Mainitaan nyt esimerkkinä muutama asia: etenkin lasten välipalat ovat täällä monesti todella sokerisia ja epäterveellisiä. Täällä myös antibiootteja syötetään todella helpoin perustein, niin lapsille kun aikuisillekkin. Meidän lapset eivät ole syöneet vielä yhden yhtäkään antibioottikuuria. Lasten kuritus: täällä edelleenkin on ok läväyttää lasta pyllylle hänen käyttäytyessään huonosti, omasta mielestäni ei todellakaan ole ok. Välillä minusta myös tuntuu, että osa opettaa lapsistaan, ehkäpä vahingossa, hieman ”uusavuttomia” eli heille ei edes anneta mahdollisuutta oppia hieman itsenäisemmäksi. Olen usein saanut ihmettelyjä siitä, miten hienosti meidän tyttö jo yksivuotaana söi ihan itse, sekä saan edelleenkin välillä ihmettelyjä tästä. Sitten taas yli kaksikymppinen mieheni veli pyytää edelleen äitinsä saksimaan hänelle spagetit pieniksi…

Lasten kasvatukseen liittyvät kulttuurierot ei suinkaan tule eniten esille mieheni kanssa, vaan muun lähipiirin tai jopa tuntemattomien kanssa. Meidän perheessä minä vietän eniten aikaa lasten kanssa, mutta tottakai meillä on perheen yhteiset pelisäännöt ja molempien vanhempien arvoja kunnioitetaan. Miehelleni olen kuitenkin pystynyt selittämään ja perustelemaan monta asiaa, joista mietin eritavalla kuin täällä. Hän on myös onneksi ymmärtänyt ja ottanut itsekin opiksi näistä asioista. Perheen ulkopuolisille on kuitenkin aika vaikea alkaa selittämään jotakin asiaa, että miksi suomalainen tapa olisi parempi kuin espanjalainen. Tästä aiheesta onkin syntynyt eniten erimielisyyksiä anoppini kanssa, etenkin ensimmäisessä raskaudessa ja esikoisen vauvavuotena. Nyt kuopuksen aikaan erimielisyyksiltä ollaan säästytty, ehkä osittain siksi että anoppikin tietää jo ne minun tapani toimia, minäkin olen toisen kohdalla hieman rennompi sekä ehkä molemmat ovat oppineet myös olemaan välillä kommentoimatta asiaa.

”Koen välillä suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä”

Vaikka omalla kohdallani paikalliset ystäväni sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua ihan samanlailla kuin muitakin, ovat silti nämä lapsiin liittyvät kysymykset juuri niitä jossa ulkomaalaisuuteni tulee aina välillä esiin. Joskus koen suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä. Enkä nyt tarkoita etten tulisi ymmärretyksi kielen vuoksi, vaan koska olen kasvanut joissain asioissa aivan eri ajatustapaan kuin täkäläiset. Täällä kun esimerkiksi monet, etenkin vanhemmat ihmiset, ajattelevat vieläkin, että vauvan itku on hyvästä ja se vahvistaa keuhkoja ja jos vauva otetaan aina heti syliin hänen itkiessään, oppii hän ”huonoille tavoille”. Olen asiasta kyllä aivan eri mieltä, mutta joillekin ihmisille on aivan turha edes yrittää selittää miksi olen eri mieltä, sillä he taas ovat kasvaneet niihin omiin tapoihinsa ja ajatuksiinsa eikä minun mielipide tule varmaankaan tätä ajatusta muuttamaan. Mutta tiedättekö kuinka paljon turhauttaa, kun vauvasi itkee ja sinulle hoetaan vieressä että ”sehän on vain hyvästä, vahvistaa kuule keuhkoja” ja sinä olet ainoa ehkä porukasta, joka ei ajattele näin. Onhan minulla onneksi omat vanhempani täällä, sekä muutama suomalainen ystävä tai tuttu jolle voin purkaa turhautumistani, mutta se ei poista sitä totuutta että täällä minä olen aina ja ikuisesti se usein hieman erilailla miettivä ulkomaalainen, ainakin omassa mielessäni. Paikallisille joku niin normaali asia voi olla taas minulle jotakin todella poikkeavaa omasta ajatusmaailmastani.

Ulkomaalainen, ulkosuomalainen, espanjalaistunut suomalainen

Vaikka olen nyt kirjoittanut, että osa kulttuurieroista tuottaa hieman päänvaivaa, on minun mainittava että on paikallisessa kulttuurissa silti ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Ja niinkuin elämässä yleensä, kaikessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Rakastan espanjalaisten (tai ehkä paremminkin andalucialaisten) rentoa ja härskiä huumoria, paikallista ruokaa ja ravintolakulttuuria, sitä että tunteet näytetään ja kerrotaan usein halein, pusuin ja sanoin. Rakastan luontoa täällä ja monipuolisia harrastus mahdollisuuksia, rakastan ylipäätään tätä maata. Koen moneltakin osin olevani hyvin paikallistunut ja luonteeni vastaa monellakin tapaa täkäläistä. Olen sosiaalinen, kovaääninen, räväkkä ja jääräpäinen, rakastan perheen ja ystävien kanssa hengailua, ruoka on yksi suurimmista intohimoistani ja nautinnon kohteistani. Sitten minussa on se toinen, ehkä hieman suomalaisempi puoli, joka ei halua koko sukua mukaan synnytykseen, joka kaipaa välillä yksinoloa ja joka suuressa ihmismassassa ja metelissä ahdistuu. Toki molempiin kulttuureihin mahtuu vaikka minkälaisia persoonia ja luonteita, mutta tämä nyt oli tälläinen hyvin kärjistetty ja yleistävä esimerkki.

Vaikka kaksikulttuurinen elämä on rikkaus, on joskus hieman haikeaa, etten koe itseäni aivan täysin minkäänmaalaiseksi. Tiedän olevani suomalainen, mutta en tunne itseäni täysin suomalaiseksi. En kuitenkaan missään nimessä tunne itseäni espanjalaiseksikaan, vaikka olisinkin joissakin asioissa ”hyvin espanjalaistunut”. Täällä olen se ”guiri”, ulkomaalainen, nyt ja aina. Suomessakaan en kuitenkaan ole enään minkään kylän kyläläinen. Olen kotoisin Tampereen seudulta, muttei minulla ole varsinaisesti mitään kotikylää, sillä olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni eri paikkakunnilla. Ei minulla myöskään ole Suomessa enään mitään kotia, kun vanhempienikin koti on täällä. Suomessa vieraillessa olo on samaan aikaan kotoisa ja vieras. Tutut maisemat ja muistot, mutta aina myös niin paljon uutta ja unohtunutta. En ole kovin perillä uusista suomalaisesta musiikista, televisio-ohjelmista, uusimmista trendeistä tai tapahtumista. Tämän lähes vuoden ajan kun olen blogiani kirjoittanut ja somettanut ahkerammin, olen pysynyt ehkä hieman paremmin kärryillä Suomen meiningeistä. Koen myös aina pienimuotoisen kulttuurishokin, kun kerran vuodessa Suomessa käyn (tosin tänä vuonna jää välistä, joten nyt tuleekin varmaan kahden vuoden tauko Suomesta!). Ihmisten hiljaisuus ja rauhallisuus ihmetyttää, kaupassa kauppakassin loppusumma kauhistuttaa. Kerran talvella Suomessa käydessäni lumi ihmetytti ja ihastutti aivan hurjasti, kesällä yleensä myös luonto ja metsän rauha saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kuitenkin aina tänne Espanjaan palatessa olo on sama: ihana olla taas kotona. Minun kotini on täällä. (Tämän viimeisen lauseen kirjoitettuani minulla tuli tippa linssiin, enkä edes tiedä miksi. Ehkä se on se tyytyväinen ja onnellinen tunne, kun todellakin tunnen kotini olevan täällä?)

Tähän onkin nyt hyvä lopettaa tältä erää. Olisi kiva kuulla kommenttiboksin puolella, mitä ajatuksia postaus sinussa herätti? Ihanaa sunnuntai-iltaa / alkavaa viikkoa kaikille! <3

Ps. Kuvissa kaksi ihanaa ja hyvin rakasta paikallista ystävääni, joista toinen on myös meidän esikoisen kummi.

Seuraa myös:

Instagramissa: @karlakivimaki

Facebookissa: Karla K – Elämää Espanjassa