Hae
Karla Kivimäki

Miksi lopetin lihansyönnin?

¡Hola! Kuten otsikosta voikin jo päätellä, ajattelin tänään kertoa, että mikä sai minut kuukausi sitten lopettamaan lihan syönnin ja vieläpä melko yllättäen. Vaikka kasvissyönti oli jollakin tapaa kiehtonut, en todellakaan uskonut ryhtyväni itse siihen. Kunnes sitten vahingossa näin ohjelman, mikä sai minussa aikaan vastenmielisiä ajatuksia lihan syönnistä.

Tämän postauksen tarkoitus ei ole yrittää aivopestä ketään tai käännättää kaikkia kasvissyöjiksi, saatika sitten syyllistää ketään. Kerron vain oman tarinani siitä, miten yhtäkkiä mielipiteeni ja asenteeni muuttui ja mikä sai kaltaiseni pihvin rakastajan luopumaan lihasta.

Kaikki alkoi vahingossa

Monet kasvissyöjien tarinat alkaa samalla tavalla: on joko nähnyt jonkun dokumentin aiheesta, tai vieraillut jollakin eläintilalla missä nähnyt eläinten olosuhteet omin silmin. Minun kohdallani se oli tuo ensimmäinen, eli dokumentti, itseasiassa kaksikin. Ensimmäisen dokumentin näin aivan vahingossa, eikä se kertonut kasvissyönnistä vaan oikeastaan härkätaisteluista, tai niiden puutteesta nyt koronan vuoksi. Minua ei todellakaan kiinnosta härkätaistelut. päinvastoin, mielestäni se on ihan sairasta hommaa. Jäin kuitenkin katsomaan ohjelmaa, koska tykkään Wild Frankin ohjelmia muutenkin katsoa. Siinä kerrottiin ja näytettiin, kuinka nyt koronan vuoksi härkätaisteluja ei ole joten härät teurastetaan syötäviksi. Tapetaanhan ne härät toki muutenkin, mutta siinä kun näin, millaisen pelon vallassa ne joutuvat elämään ja päätyvät lopulta vaan meidän ruuaksi, alkoi minua kuvottamaan. Ohjelmassa teurastaja korosti, ettei härkä kärsisi kuollessaan. Niin, eihän se itse kuolema ehkä ole tuskallinen, mutta entäs se elämä ennen sitä? Ohjelmassa näytettiin kuinka härkä peloissaan juoksi teurastusrekan kyydistä teurastamolle, kuinka hänet lamaannutettiin ja kuinka myöhemmin ilmeisesti itse teurastaja, lähes pomppi ilosta heilutellen kassillista häränhäntää. Ilmoitin miehelleni, etten aikoisi enään syödä lihaa. Ja se häränhäntä muuten kuului ennen minunkin suosikkeihini.

Borja ei aluksi tainnut uskoa minun lopettavan lihan syöntiä ihan oikeasti, enkä sitä tainut minäkään vielä uskoa, vaikka niin olinkin päättänyt. Mainitsin asiasta parille oppilaalleni, joista toinen suositteli minulle Netflixistä löytyvää The Game Changers -dokumenttia. Katsoimme dokumentin heti samana iltana ja sen jälkeen olimme Borjan kanssa molemmat yhtä mieltä asiasta, ettemme enää söisi lihaa, ainakaan toistaiseksi. Jos muuten yhtään aihe kiinnostaa, niin voin kyllä suositella tuota dokumenttia, vaikka ehkä lieviä aivopesu viboja siitä saakin.

Ei ehdottomuutta

Emme ole missään vaiheessa sanoneet, ettemmekö enää koskaan söisi lihaa. Ei muutenkaan haluta määritellä itseämme sen kummemmin vegeiksi tai miksikään muuksikaan, vaan emme tällä hetkellä halua syödä lihaa. Tai no, sanotaanko että punaista- ja valkoista lihaa, sillä kalaa ja äyriäisiä olemme syöneet.

En pois sulje ajatusta, ettënkö voisi syödä lihaa, mutta tällä hetkellä en halua sitä syödä. Ja jos joskus iskee sellainen fiilis, että nyt muuten tilaan pihvin, ei sekään maata kaataisi. En kuitenkaan usko meidän enää palaavan syömään niin paljoa lihaa kuin aikaisemmin, jos edes koskaan palaamme lihan syöntiin. Tällä hetkellä lihaton elämä tuntuu todella hyvältä, niin fyysisesti kuin henkisestikkin.

Päätöksen takana koko kolmikko: oma hyvinvointi, eläinten hyvinvointi sekä maapallon hyvinvointi

Myönnän heti alkuun pari asiaa: en ole aikaisemmin miettinyt ihan liikaa tekojani maapallon puolesta, enkä vieläkään todellakaan ole mikään ekologisuuden esikuva. Kuitenkin, pikkuhiljaa alkaa omatkin silmäni avautumaan ja maapallon tilanne ja tulevaisuus huolettamaan. Nykyään huomaan miettiväni hieman pelonsekaisin tuntein, että millainenkohan maailma mahtaa olla, kun omat lapseni ovat vaikkapa sen ikäisiä, kun minä nyt.  Ensisijaisesti jätin lihan syönnin oman terveyden ja eläinten hyvinvoinnin vuoksi, mutta kyllä myös ajatus ekoteosta maapalloa ajatellen tukee tätä kokonaisuutta.

Olen aina rakastanut lehmiä. Pikkutyttönä kävin navetalla ja minulla oli useampi hoitolehmä, yhden niistä nimi oli Olvi.

Ruokavalion muutos on aiheuttanut epävarmuutta itsessäni

Olen aina ollut melko kova syömään lihaa ja vielä nimenomaan naudan liha on ollut suosikkini. Puoliraaka pihvi on saanut veden kielelleni ja olen ajatellut, ettei minusta koskaan olisi kasvissyöjäksi. Toisaalta, olen aina ihaillut kasvissyöntiä ja se on jollakin tapaa aina ollut mielenkiintoinen aihe mielestäni. Olen kuitenkin pitänyt sitä omalla kohdallani mahdottomuutena, kunnes toisin kävi.

Rakastan ruokaa, herkuttelua, kokkailua ja syömistä niin kotona kuin ravintolassakin. Olen aina ollut lähes kaikkiruokainen, olen ihan hyvä kokki ja ymmärrän hyvän ruuan päälle. Nyt sitten yhtäkkiä kun en enää syökkään lihaa, jää luonnollisesti moni ”hyvä ruoka” syömättä ja moni bravuurini kokkaamatta. Toki useampia ruokia voi tehdä kasvisversioinakin, kuten esimerkiksi lasagne, mutta sitten taas esimerkiksi punaviininen lihapata, possunposkipata tai serranon kinkku on sellaisia, mitä ei niin vain korvatakkaan kasvisversiolla. Olen itseni kanssa hieman ristiriidassa koko ajan, sillä tiedän tykkääväni esimerkiksi aiemmin mainitun possunposkipadan mausta, mutta en halua syödä sitä enää. En kiellä itseltäni mitään, enkä pakota itseäni olemaan syömättä lihaa, mutta en halua syödä sitä. En tavallaan kaipaa tällä hetkellä niitä lihapatoja, mutta tavallaan joo. Meillä on ollut aina välillä tapana kokoontua vanhempieni luokse herkuttelemaan äitini tekemällä possunposkipadalla, niin loppuuko se tapa nyt sitten tähän? Vai voisinko silloin hyvällä omalla tunnolla syödä possunposkea, vai tekeekö minun sitä edes mieli? Niin, kyse onkin varmaan enemmän siitä, tekeekö mieli, sillä eihän se maailma siihen kaadu jos silloin tällöin lihaa söisikin. Se ajatus vaan tällä hetkellä sen syömisestä on vastenmielinen.

Tästä ateriasta jäisi tätä nykyä lammas pois, mutta couscousia on sen sijaan tullut tehtyä jo useampaankiin otteeseen lihan pois jättämisen myötä.

 

Äitini tekemä possunposkipata on kuulunut niin minun kuin miehenikin suosikkeihin.

Lähipiirin suhtautuminen asiaan yllätti

Olin varautunut siihen, että päätöstämme lihan syönnin lopettamisesta kyseenalaistettaisiin tai epäiltäisiin. Yllätyksekseni lähipiirimme on suhtautunut yllättävän kannustavasti ja positiivisesti tähän. Meidän päätös tästä lihattomuudesta tuli juuri ennen uutta vuotta ja meidän oli tarkoitus illallistaa uuden vuoden aattona appivanhempieni luona. Päivää ennen uutta vuotta, appivanhempieni ja muutaman muun sukulaisen ollessa käymässä meillä, anoppi kuiskutteli korvaani että voidaanko me syödä vuohenjuustoa. Minua alkoi hieman naurattamaan tuo kuiskuttelu, enkä ollut ihan varma, että kuiskutteliko anoppi sen vuoksi että hän ajatteli meidän haluavan pitää asian salaisuutena, vai halusiko hän itse olla puhumatta asiasta isoon ääneen. Ja totuushan on se, että meitä ehkä jopa oikeasti hieman nolostutti kertoa, että niin, mehän emme syö enää lihaa. En sano tätä sillä, että siinä oliis mitään noloa, päinvastoin. Mutta ehkä lähipiirin reagtiot silti hieman jännitti. Uuden vuoden illallinen kuitenkin peruuntui aivan muista syistä, mutta olisimme kyllä anoppilassa syöneet kalaa ja äyriäisiä, niinkuin yleensä uutena vuotena, lihapuoli olisi vain jäänyt syömättä.

Välillä kuitenkin törmään siihen, että lihattomuutemme on ollut isompi ongelma muille kun meille itsellemme, esimerkiksi nyt menneenä viikonloppuna, kun appiukkoni halusi grillata. Itseasiassa mainittakoon, että mieheni söikin hieman chorizoa. Hän ei halua syödä lihaa ihan omasta tahdostaan, mutta silloin tällöin kodin ulkopuolella sallii sen itselleen, kuten nyt viime lauantaina. Minä en kuitenkaan halunnut lihaa ollenkaan ja sehän appiukkoa kovasti  mietityttikin sitten, että mitä oikein sitten syön kun muut grillaa. No, kyllä sain vatsani ihan täyteen juustolla, leivällä ja sipsilläkin, hahah. Eihän tuo minun ruokani sen ravintorikkaampi ollut, että ei sen puolin, mutta kyllä sillä yhtälailla vatsan täyteen sai.

Entäpä sitten lapset, mitäs ne syö?

Moni varmasti miettii, että mites meidän lasten ruokavalion kanta? He syövat samaa ruokaa kuin mekin, mutta syövät myös lihaakin kodin ulkopuolella. Olen tehnyt heille myös kanakastiketta kotonakin (kun taapero oli sitä pyydellyt), mutta eipä se sitten kuitenkaan sen paremmin uponnut kun muutkaan ruuat viimeaikoina.

Me kyllä syömme kananmunaa, kalaa ja äyriäisiä, sekä maitotuotteita. Kuitenkin, kaikkia näitäkin vähemmän kuin aikaisemmin. Maitotuotteita olemme vähentäneet huomattavasti ja iste esimerkiksi olen kahvimaidon vaihtanut kauramaitoon, sekä jugurtit ovat nykyään kasvipohjaisia. Tässäkin asiassa kelkka kääntyi hieman yllättäen, sillä asenteeni kasvipohjaisiin maitotuotteiden korvikkeisiin on aikaisemmin ollut hieman eri. Ei siitä ole kauaakaan, kun instagramissakin kerroin meidän juovan ihan lehmänmaitoa, kun ollaanhan me itsekin sillä kasvettu. Nyt kuitenkin ajatukseni asian suhteen ovat hieman muuttuneet. Mielipidettään ja ajatusmaailmaansa kun saa aina muuttaa.

En ainakaan tällä hetkellä ole halukas noudattamaan vegaanista ruokavaliota, vaikka toki osa ruuistamme on täysin vegaaneja. En kuitenkaan ala vannommaan mitään, sillä koskaan ei tiedä mihin se ajatusmaailma tästä vielä muuttuu. Ehkä ensi vuonna olenkin vegaani, tai sitten ahmin lihaa kaksin käsin. 🙂

Tälläisiä ajatuksia minulla siis aiheen tiimoilta. Kuulisin mielellänne myös muiden ajatuksia aiheesta, oli ne sitten puolesta tai vastaan tai mitä ikinä. Olisi kiva myös kuulla muiden kokemuksia lihattomuudesta ja parhaat vegereseptit myös saa laittaa jakoon!

Ja postaukseen liittyen tulee vielä myöhemmin toinen osa, jossa kerron enemmän kokemuksia asiaan liittyen, eli miten se on vaikuttanut omaan oloon ja mikä on ollut vaikeinta/parasta ruokavalion muutoksessa.

Ps. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @karlakivimaki

 

 

Esittelypostaus: Minä, Karla

 

Moikka kaikille ja tervetuloa blogini uuteen kotiin, tänne Vaikuttajamedialle! Osalle siellä ruudun takana olen varmastikkin jo tuttu, mutta varmasti uusiakin tuttavuuksia. Ajattelinkin siis ensimmäisenä postauksena täällä Vaikuttajamedian alla esitellä itseni.

Kuka, mitä ja missä?

Olen Karla, vielä kesään saakka 26 vuotias, kahden pienen lapsen äiti ja avovaimo yhdelle espanjalaiselle. Meidän suomalais-espanjalainen perheemme asuu Espanjan Marbellassa, tarkemmin sanottuna Marbellalle kuuluvassa pienehkössä kylässä nimeltä San Pedro de Alcántara. Alunperin olen kotoisn Tampereen lähettyviltä: lapsuuden asuin Ruutanassa (Kangasala) ja nuoruuden (ylä-asteesta lähtien) asuin Orivedellä aina siihen saakka, kun tänne muutimme. Siteitä minulla ei ole oikeastaan kumpaankaan paikkaan sen kummemmin, vaan ennemminkin keski-Suomeen, josta sukuni on kotoisin ja jossa vannhemmillani on kesämökki. Suomen reissuni keskittyvät siis yleensä Keuruun suunnalle.

Ennen Espanjaaan muuttoa opiskelin Mäntässä merkonomiksi, tai oikeastaan valmistuin vasta jo täällä Espanjassa asuessa. Voisin myös sanoa, että olin ennen tänne muuttoa hieman hukassa elämäni kanssa, en tiennyt minne kuulun, mitä haluan tehdä ja no, olin yksinkertaisesti aika keskenkasvuinen. Vasta tänne muutettuani aloin uskaltaa enemmän olla oma itseni ja koin löytäneeni sen paikan, minne kuulun.

Kuinka päädyin Espanjaan?

Tänne Epanjaan en suinkaan ole päätynyt rakkauden perässä, vaan muutin tänne vuonna 2014 vanhempieni mukana. Pari vuotta täällä asuttuani tapasin yhteisen tutun kautta avomieheni Borjan ja nyt reilu 4 vuotta myöhemmin meillä on kaksi lasta, Karla (kyllä, olemme tyttäreni kanssa saman nimisiä) melkein 3 v ja Noel 1 v,  sekä oma kotikin ollaan keretty ostamaan. Suht nopeaa toimintaa, mikä kertookin aika paljon luonteestani. Olen malttamaton, niin hyvässä kuin pahassakin, enkä jää paikoilleni miettimään ja empimään vaan toimin. Myös päätökseni aikanaan tänne Espanjaan muutosta tein alta sekunnissa, kun äitini soitti minulle ja kysyi, että muutanko heidän mukanaan Espanjaan. No, täällä sitä edelleen ollaan reilu 6,5 vuoden jälkeenkin ja täällä myös pysytään, niin minä kuin vanhempanikin, sekä molemmat veljeni.

Päätös tapahtui nopeasti ja oli helppo, sillä olin jo pitkään haaveillut ulkomaille muutosta. Olen suomalainen ja ylpeä siitä, mutta en oikein ollut enään pitkään aikaan tuntenut, että minun paikkani olisi siellä. Kaikissa maissa on hyvät ja huonot puolensa, niin Suomessa kuin Espanjassakin, mutta kyllä espanjalainen kulttuuri ja elämäntyyli on vaan enemmän minunlaiseni.

Mitä teen?

Kun muutin Espanjaan, opiskelin espanjaa yskityistunneilla 1,5 vuoden ajan, useamman tunnin viikossa. Toki siinä espanjan opiskelun lomassa kerkesi paljon muutakin touhuamaan, kuten esimerkiksi bilettämään, hahah. Olen aina ollut menevä luonne ja kun parikymppisenä muuttaa Orivedeltä Marbellaan, niin kyllähän siinä oli ihmettelemistä alkuun. Puerto Banuksen yöelämä tuli kyllä tutuksi. Biletykset on jääneet sikseen jo aikoja sitten, mutta olen edelleenkin melko menevä tyyppi ja lähes aina valmis lähtemään kahville, syömään tai lasillisille. Viihdyn kyllä myös yhtä hyvin kotona tai vuorilla patikoimassa. Rakastan liikuntaa, mutta välillä, kuten esimerkiksi nyt, on sellaisia kausia että liikunta jää vähemmälle. Patikointia harrastan muulloin paitsi kesällä, sekä ihan perus lenkkeilyä ja pyöräilyä. Välillä minuun iskee myös kunnon treenikärpänen, mutta nykyään se valitettavan usein lopahtaa viikossa-parissa. Intohimoihini kuuluu myös matkustelu, tosin viime vuosina matkat on rajoittunut lähinnä Espanjan sisälle.

Mitä työrintamaan tulee, tällä hetkellä kotiäitiyden lisäksi toimin myös espanjan opettajana: järjestän espanjan kursseja, sekä annan myös yksityistunteja. Olen ajautunut tähän hommaan hieman jopa vahingossa, mutta tykkään ihan hurjasti pitää tunteja ja opettaa! Ennen lapsia kävin hotellin vastaanottovirkailija kurssin täällä jonka jälkeen työskentelin eräässä hotellissa. En kuitenkaan työskennellyt vastaanotossa, vaan toimiston puolella hoitaen hotellin varauksia, niin järjestelmään tulleita varauskia kun suoraan puhelimetse ja sähköpostilla. Tykkäsin kyllä siitäkin työstä. Minulla sattui olemaan huippu kivat työkaverit ja hyvät työajat.

Kuvassa espanjamummuni Ana. <3 Vaikka emme ole mitään oikeaa sukua, on hän minulle kuin isoäiti ja samalla myösyksi parhaimmista ystävistäni.

Kuinka opin kielen ja miten tutustuin paikallisiin?

Tätä minulta kysytään usein Instagramin puolella. Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, opiskelin espanjaa yksityistunneilla äitini kanssa, useampia tunteja viikossa ja 1,5 vuoden ajan. Espanjan opiskelu antoikin todella hyvän pohjan kieliopille, sekä auttoi muutenkin hyvin alkuun kielen oppimisen kannalta. Tutustuin kuitenkin todella pian yllä olevassa kuvassa olevaan rouvaan, Anaan, joka oli työskennellyt aikaisemmin vanhempieni talossa sen edelliselle omistajalle ja siten hän päätyi myös vanhemmilleni siivoomaan. Enään nykyään hän ei käy siivoamassa vanhempieni luona, mutta niin minä kuin vanhempani olemme hänen ja hänen perheensä kanssa paljon tekemisissä sekä erittäin läheisiä.

Pian Anaan tutustuttuani hän esitteli minut perheelleen. Aloin viettää paljon aikaa hänen lastensa kanssa, jotka ovat minua hieman vanhempia, mutta sillä hetkellä varsinkin hänen poikansa olivat kanssani hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa. Vietin paljon aikaa heidän kanssaan, eivätkä he tietenkään puhuneet englantia, joten espanjalla oli pakko pärjätä. Vaikka aluksi puhe ja sen ymmärtäminen oli aika heikkoa, niin pakosti sitä käyttämällä ja kuuntelemalla aloin oppimaan todella nopeasti.

Kesä espanjaisten kanssa oli mitä mainioin kielikylpy

Ensimmäisen kesän asuin Anan luona, kun vanhempani viettivät kesän Suomessa enkä halunnut asua yksikseni. Tai oikeastaan, espanjamummuni ei edes antanut minun asua yksikseni. Välillä sen kesän aikana olisin jopa halunnut hetken olla itsekseni, mutta kun yritin lähteä yksin hetkeksi johonkin, esimerkiksi ostoskeskukseen kiertelemään, laittoi espanjamummuni jomman kumman pojistaan minun mukaani, ettei minun tarvitsisi mennä yksin. Noh, se kesä oli ainakin melkoinen tehokurssi espanjan oppimisen kannalta. Vaikka kesän jälkeen, vanhempieni palattua Suomesta, palasin takaisin kotiin asumaan, vietin lähes kaikki viikonloput Anan luona. Minulla oli sielä oma huone ja puolet vaatekaapin sisällöstäkin, haha. Tutustuin Anan perheen kautta moniin muihinkin paikallisiin, kuten myöhemmin myös mieheenikin. Paikallisia kavereita löytyi kuitenkin myös vastaanottovirkailija kurssilta, sekä myöhemmin töistäkin. Työkokemus vahvisti myös todella paljon espanjankielen taitoani, töissä kun piti puhua virallisemmin ja asiakkaita teititellen, kun taas espanjamummultani olen oppinut kunnon aidon andalusian puhetavan ja ne kaikista härskeimmät sanonnat. 😉

Jotta tästä postauksesta ei tulisi ihan kilometrin mittaista, listaan alle vielä 10 faktaa itsestäni ja sitten saakin riittää tältä erää.

10 + 1 faktaa minusta

  1. Rakastan ruokaa, niin ruuanalittoa kuin syömistäkin. Pystyn syömään aivan järkyttäviä määriä, enkä tunne ketään muuta yhtä hyvällä ruokahalulla varustettua ihmistä kun minä.
  2. Imuroin joka ikinen päivä vähintään kerran, yleensä useammankin kerran. En todellakaan aina koko kämppää, mutta alakerran kyllä. En koe olevani kovinkaan järjestelmällinen ihminen muuten, mutta tykkään siististä kodista enkä voi sietää muruja tai irtohiuksia lattialla.
  3. Olen valitattavasti melkoinen myöhästelijä. Minut tuntevat tietävätkin, että minua kannattaa melkeimpä huijata tunnilla sovitusta ajasta, niin sitten ehkä olenkin ajallani paikanpäällä.
  4. Olen äkkipikainen, jopa niinkin äkkipikainen, että kerran lähdin suutuksissani heti seuraavalla lennolla Bangkokiin, täysin suunnittelematta tai miettimättä asiaa sen kummemmin. Onneksi iän ja äitiyden myötä olen kuitenkin hieman rauhoittunut…
  5. Olen aina ollut kova lihansyöjä, enkä olisi ihan heti uskonut alkavani kasvissyöjäksi, mutta nyt olen ollut kuukauden ajan syömättä lihaa. Niin ne mielipiteet ja ajatukset vain saattaa muuttua yllättäenkin.
  6. Olen todella perhekeskeinen ihminen. Olen aina halunnut nuorena äidiksi ja se haave onneksi myös on toteutunut. Perhe on maailman paras asia, vaikka välillä siitä haluaakin hetken irtioton. Vietetämme myös paljon aikaa niin minun, kuin mieheni vanhempien kanssa, sekä muiden sukulaisten.
  7. Rakastan matkustelua ja olenkin matkustellut suhteellisen paljon ennen, muistaakseni käytyjä maita on kertynyyt ainakin 35. Viimevuosina ulkomailla matkustelu on kuitenkin jäänyt vähäiseksi, mutta onneksi täällä Espanjassakin riittää paljon upeita paikkoja nähtäväksi ja koettavaksi.
  8. Meri on ihan kiva, mutta valitsen ehdottomasti mielummin vuoret. Rakastan vuoria ja merta taas pelkään hieman.
  9. Vaikka tavallaan minua kiehtoo ajatus esimerkiksi Madridin keskustassa asumisesta, en koskaan oikeasti voisi asua kaupungissa. En edes täällä San Pedrossa asu keskustassa. Haaveenani olisi joku päivä asua maalla, ei ehkä kovin kaukana Marbellasta, mutta kuitenkin hieman enemmän landella.
  10. Me ei olla Borjan kanssa naimisissa tai edes kihloissa, mutta toivottavasti joku päivä vielä, jahka tämä koronakriisi vähän helpottaisi ensin. En kuitenkaan todellakaan haaveile isoista häistä, vaan ehkä ennemminkin rennoista pippaloista perheen ja parhaimpien ystävien kesken.
+ 1
  1. Meillä on Borjan kanssa perheeseen liittyen useampikin yhteensattumaa kanssa: olemme molemmat perheistä, joissa on 3 lasta. Kummatkin olemmeesikoisia, meillä kummallakin on 2 pikkuveljeä. Lisäksi minun molemmat vanhempani ja anoppini ovat kaikki saman ikäisiä (vuosimallia -71), eikä appiukkonikaan ole kuin pari vuotta heitä vanhempi. Meidän lapset ovat myös molempien vanhemmille ensimmäisiä lapsenlapsia.

Nyt haluaisin kuulla, keitä sillä ruudun takana on! Samaistutteko kanssani johonkin juttuihin?

Hyvää viikonloppua kaikille! <3